Ennen St. Louisista poistumista vierailimme vielä Forest Parkin (maailmannäyttelyn pitopaikka 1904 ja myös saman vuoden kesäolympialaisten) eläintarhassa. Kirahvien ja pingviinien ohella virtahevot olivat tarhan parasta antia. Virtahevon rento uinti liimasi Pacen paikoilleen moneksi minuutiksi, myös seeprat saivat poikamaisen innostuksen nousemaan...mutta Hungry Hippon sukeltelu oli aivan yliveto juttu!
St. Louisista suunta otettiin kohti etelää, Springfieldiä. Valtaosa matkasta ajettiin motaria pitkin, sillä alkuperäinen Route 66 meni suurimmaksi osaksi ihan moottoritien vieressä ja oli lisäksi tässä Missourin osavaltiossa huomattavasti heikommin merkitty kuin Illinoisissa.
Reitin varrelta löytyi Meramec Cavern-luolat, joissa myös Jesse Jamesin väitetään muinoin piileskelleen.
Itse asiassa luolia ei olisi voinut olla huomaamatta, vaikka olisi halunnutkin, sen verran ahkerasti niitä mainostettiin St. Louisista perille asti. Tippukiviluolissa on tullut vierailtua aiemmillakin ulkomaan reissuilla, mutta tämänkertainen 1 h 20 minuuttia kestänyt kierros oli kyllä omaa luokkaansa, niin - sanoisinko - americcalainen. Luolaan edettiin pienissä pätkissä, opas laittoi valoja päälle ja pois sitä mukaa kuin edettiin ja muutamissa kohdissa oli jonkinmoista valoshow'ta. Kierros loppui "teatteriin", jossa kuunneltiin kaksi kipaletta: Missourin kansallislaulu (Missouri Waltz) ja tietenkin USA:n kansallislaulu God Bless America huiman valoshow'n kera. Valoshow päättyi tippukiviseinään heijastettuun Amerikan lippuun. Voitte kuvitella liikuttuneisuutemme... Luola itsessään oli kyllä upea, mutta olisi toiminut paremmin vähän vähemmällä hehkutuksella.
Luolilta oli vielä parin tunnin ajomatka etappipaikkaamme Springfieldiin, matkan ensimmäiseen motellimajoitukseen (Route 66 Rail Haven). Täällä on Elviskin yöpynyt 1955, joten kyllä täällä kelpaa olla.
(kirjoittanut Jane 21.9. klo 22)
torstai 22. syyskuuta 2011
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
St. Louis
Tiistaiaamu St. Louisissa, Mississippi-joen varrella, valkeni niin sumuisena, ettei hotellihuoneestamme erottanut edes kaupungin päänähtävyyttä, The Gateway Archia (suomalaisen Eero Saarisen suunnittelema muuten):
Mutta olimme tietenkin taas liian aikaisin hereillä ja hotelliaamiaisen jälkeen sääkin alkoi pikkuhiljaa selkiintyä niin, että puolen päivän aikaan voimme jo vaihtaa farkut ja lenkkarit shortseihin ja sandaaleihin, lämpötila kipusi n. 26 celsiusasteeseen.
Hotellin aamupala oli ihan ok, ja mahdollisuus paistaa omat vohvelit erinomainen. Hiukan häiritsi se, että kaikki astiat olivat kertakäyttöastioita [Pace: astiat olivat sellaista pehmeää muovia, eli piti olla tarkkana mihin vohveli loppui ja mistä lautanen alkoi!].
Aamupalan jälkeen kävelimme kaarelle ja sukkuloimme pikkukapseleilla (alla kuvassa siitä mallikappale, niitä oli kahdeksan peräkkäin - eikä tosiaan sovellu ahtaanpaikankammoisille) sen huipulle eli 192 metrin korkeuteen.
Huipulta sai ihailla näkymiä yli kaupungin, tosin vain pienen pienistä ikkunoista. Tasaista lattiapintaa huipulla ei ollut kuin korkeintaan sentin verran, joka kohdasta lattia kaartui johonkin suuntaan, mikä tietenkin selittyy täysin rakennelman muodolla.
Kaaressa käynnin jälkeen kiiruhdimme hotellille keventämään vaatetuksen kesäisempään ja sitten takaisin kaaren liepeille, mistä lähti jokiristeily vanhanajan (tai ainakin sen näköisellä) siipiratasaluksella. Risteily meni reilun tunnin verran ylös ja alas Mississippi-jokea, mutta maisemat joen varrella eivät kaupungin keskustaa (ja kaarta) lukuunottamatta silmiä hivelleet, vaan olivat hyvinkin teolliset [Pace: Kuvassa vieläkin käytössä oleva voimalaitos].
Risteilyn jälkeen kaupungin keskustassa hämmästeltiin sinistä [Pace: kyllä, pakkohan se oli koittaa ja sinistä oli!] suihkulähdettä:
Lounaspaikaksi valikoitui Hooters, jossa tasa-arvon vuoksi olisi voinut olla silmäniloa naisillekin, mutta ruoka [Pace: kuten silmänruokakin] oli kyllä aivan älyttömän hyvää, varsinkin Spicy Garlic-kastikkeella höystetyt chicken wingsit. Niitä joutunee nauttimaan matkalla vielä toisen, ellei useammankin kerran.
Illan ohjelmassa piti ensin olla drive-in-elokuvaa, jollaisesta saatiin vinkki kaupungin infotoimistosta. Siellä töissä ollut vapaaehtoiseläkeläispariskunta ei tosin käytä nettiä apunaan ja niinpä hotellihuoneessa netistä tarkistettuna selvisi heti, Skyview Drive-in :ssä leffat pyörivät enää vain viikonloppuisin - syksy on siis tullut tännekin. Se suunnitelma piti siis harmillisesti hylätä, mutta korvaavaksi ohjelmaksi otimme baseball-pelin: St. Louis Cardinals vs. Mets. Busch Stadium oli sopivasti kävelymatkan päässä hotellillta ja siellä jos missä tunsi olevansa Americassa!
Ottelu alkoi tahmeasti, mutta pidemmälle edetessä näimme hienojakin lyöntejä. Kolme tuntia peliä jaksoimme katsella (7/9 vuoropariin asti), sitten väsymys vei voiton ja lähdimme hotellille nukkumaan. Pelin tilanne oli tuolloin 10-6 kotijoukkueelle ja Cardinals pelin lopulta voittikin 11-6. Go Cardinals!
Ja ne näkymät hotellihuoneesta silloin, kun ei ole sumua:
(Chicagossa katselimme urbaanisti tiiliseinää, joten parannus oli melkoinen).
Blogin kommentointiasetuksia on muuten korjattu: aiemmin kommentointi onnistui vain kirjautumalla sisään esim. gmailiin, nyt kuka vain voi kommentoida, joten siitä sitten vain. Kaikki terveiset koti-Suomesta ovat tervetulleita. Tänään matkamme jatkuu 300 km verran Missourin Springfieldiin.
Mutta olimme tietenkin taas liian aikaisin hereillä ja hotelliaamiaisen jälkeen sääkin alkoi pikkuhiljaa selkiintyä niin, että puolen päivän aikaan voimme jo vaihtaa farkut ja lenkkarit shortseihin ja sandaaleihin, lämpötila kipusi n. 26 celsiusasteeseen.
Hotellin aamupala oli ihan ok, ja mahdollisuus paistaa omat vohvelit erinomainen. Hiukan häiritsi se, että kaikki astiat olivat kertakäyttöastioita [Pace: astiat olivat sellaista pehmeää muovia, eli piti olla tarkkana mihin vohveli loppui ja mistä lautanen alkoi!].
Aamupalan jälkeen kävelimme kaarelle ja sukkuloimme pikkukapseleilla (alla kuvassa siitä mallikappale, niitä oli kahdeksan peräkkäin - eikä tosiaan sovellu ahtaanpaikankammoisille) sen huipulle eli 192 metrin korkeuteen.
Huipulta sai ihailla näkymiä yli kaupungin, tosin vain pienen pienistä ikkunoista. Tasaista lattiapintaa huipulla ei ollut kuin korkeintaan sentin verran, joka kohdasta lattia kaartui johonkin suuntaan, mikä tietenkin selittyy täysin rakennelman muodolla.
Risteilyn jälkeen kaupungin keskustassa hämmästeltiin sinistä [Pace: kyllä, pakkohan se oli koittaa ja sinistä oli!] suihkulähdettä:
Lounaspaikaksi valikoitui Hooters, jossa tasa-arvon vuoksi olisi voinut olla silmäniloa naisillekin, mutta ruoka [Pace: kuten silmänruokakin] oli kyllä aivan älyttömän hyvää, varsinkin Spicy Garlic-kastikkeella höystetyt chicken wingsit. Niitä joutunee nauttimaan matkalla vielä toisen, ellei useammankin kerran.
Illan ohjelmassa piti ensin olla drive-in-elokuvaa, jollaisesta saatiin vinkki kaupungin infotoimistosta. Siellä töissä ollut vapaaehtoiseläkeläispariskunta ei tosin käytä nettiä apunaan ja niinpä hotellihuoneessa netistä tarkistettuna selvisi heti, Skyview Drive-in :ssä leffat pyörivät enää vain viikonloppuisin - syksy on siis tullut tännekin. Se suunnitelma piti siis harmillisesti hylätä, mutta korvaavaksi ohjelmaksi otimme baseball-pelin: St. Louis Cardinals vs. Mets. Busch Stadium oli sopivasti kävelymatkan päässä hotellillta ja siellä jos missä tunsi olevansa Americassa!
Ottelu alkoi tahmeasti, mutta pidemmälle edetessä näimme hienojakin lyöntejä. Kolme tuntia peliä jaksoimme katsella (7/9 vuoropariin asti), sitten väsymys vei voiton ja lähdimme hotellille nukkumaan. Pelin tilanne oli tuolloin 10-6 kotijoukkueelle ja Cardinals pelin lopulta voittikin 11-6. Go Cardinals!
Ja ne näkymät hotellihuoneesta silloin, kun ei ole sumua:
(Chicagossa katselimme urbaanisti tiiliseinää, joten parannus oli melkoinen).
Blogin kommentointiasetuksia on muuten korjattu: aiemmin kommentointi onnistui vain kirjautumalla sisään esim. gmailiin, nyt kuka vain voi kommentoida, joten siitä sitten vain. Kaikki terveiset koti-Suomesta ovat tervetulleita. Tänään matkamme jatkuu 300 km verran Missourin Springfieldiin.
tiistai 20. syyskuuta 2011
Nascar
Maanantaipäivä alkoi positiivisesti, kun autovuokraamosta näytettiin vihreää valoa autonvaihdolle.
Ennen autonvaihtoa kävimme vielä Chicagon vanhimmassa valokuvausliikkeessä katsomassa ei-oota ja toteamassa, että Willis Towerista ei näy kuin pilvee-pilvee-pilvee
Towerilta, jossa emme siis käyneet, matkasimme hotellille paikallismetrolla (maanpäällisellä), joka kiertää Chicagon ytinkeskustaa. Komiasti kulki juna. Kadulla kävellessä nuo pitävät aikamoista meteliä ja kolinaa ohi/yli mennessään.
Sitten käytiin vaihtamassa se vuokra-auto. Autoksi valittiin 2010 vuotinen Dodge Charger, johon valinta osui värin ja kattoluukun perusteella. 2011-vuotisiakin oli tarjolla ja asiaa tutkiessa sellainen olisi kyllä pitänyt ottaa...siinä olisi tuoreempi pata ja 50 heppaa enemmän. Kyllä tuo 3,5 V6 nyt just jaksaa mennä, mutta aika naurettavaa vinguttamista sillä täyskaasukiihdytykset kyllä ovat...niinkuin melkein kaikilla vapari-automaateilla. Vuokraamon heppu totesi, että auto on janoinen kuin mikä, mutta "as long as you are cool with that" :)
Sitten lähdettiinkin kohti Nascar-kisoja Route66:sta pitkin.
Kisapaikalla ei ollut yhtään ruuhkaa, mutta autoja oli silti pellot täynnä. Sitten alkoi selvitä, että mehän oltiin myöhässä...noh, ei siinä oikein muuta menetetty kuin kuljettajien esittely lähtöruudukossa.
Melu oli järjettömän kova, kuten odottaa sopii ja kai niillä vähän vauhtiakin oli olevinansa :)
Väkeä oli tosiaan reilusti, vaikka oli maanantaipäivä.
Turva-auto keräsi letkan kokoon tasaisin väliajoin, mutta oikein kunnon kolaria emme päässeet näkemään...pieniä seinäkosketuksia vain.
Isommaailman meiningillä...
Tässä on muuten kuvaajan ja Canon Ixuksen yhteistyö ollut niin saumatonta, että pitää oikein taputtaa itseään olalle. Ja kuva on tosiaan otettu kisavauhdissa, eli jotain 350km/h+
Katsomon alla myytiin kaikkia hyvei herkkui.
Nascaarien järjettömien liikenneruuhkien (koska pitäähän kaikkien mennä omilla pick-upeillaan kisoihin...niinkuin mekin mentiin) jälkeen pääsimme kruisailemaan 66:sta pitkin ja sieltä tuli vastaan tuollainen "hyvin säilynyt" Texacon huoltoasema, joka nykyään toimii pysähdyspaikkana/museona. Harmi vaan että paikka oli jo kiinni.
Poikkesimme myös Pontiacin kylässä, mutta siellä oli kaikki paikat jo kiinni...niin Route66-museo, kuin Pontiac-museokin.
Jotain oheiskrääsää olisi voinut vaikka ostaakin, mutta eiköhän noita puljuja vielä vastaan tule :)
Pontiacin jälkeen siirryimmekin sitten isommalle tielle ja ajelimme ruokapaikan kautta St. Louisiin. Tästä pitääkin lähteä piakkoin tutustumaan kaupunkiin.
Ennen autonvaihtoa kävimme vielä Chicagon vanhimmassa valokuvausliikkeessä katsomassa ei-oota ja toteamassa, että Willis Towerista ei näy kuin pilvee-pilvee-pilvee
Towerilta, jossa emme siis käyneet, matkasimme hotellille paikallismetrolla (maanpäällisellä), joka kiertää Chicagon ytinkeskustaa. Komiasti kulki juna. Kadulla kävellessä nuo pitävät aikamoista meteliä ja kolinaa ohi/yli mennessään.
Sitten käytiin vaihtamassa se vuokra-auto. Autoksi valittiin 2010 vuotinen Dodge Charger, johon valinta osui värin ja kattoluukun perusteella. 2011-vuotisiakin oli tarjolla ja asiaa tutkiessa sellainen olisi kyllä pitänyt ottaa...siinä olisi tuoreempi pata ja 50 heppaa enemmän. Kyllä tuo 3,5 V6 nyt just jaksaa mennä, mutta aika naurettavaa vinguttamista sillä täyskaasukiihdytykset kyllä ovat...niinkuin melkein kaikilla vapari-automaateilla. Vuokraamon heppu totesi, että auto on janoinen kuin mikä, mutta "as long as you are cool with that" :)
Sitten lähdettiinkin kohti Nascar-kisoja Route66:sta pitkin.
Kisapaikalla ei ollut yhtään ruuhkaa, mutta autoja oli silti pellot täynnä. Sitten alkoi selvitä, että mehän oltiin myöhässä...noh, ei siinä oikein muuta menetetty kuin kuljettajien esittely lähtöruudukossa.
Melu oli järjettömän kova, kuten odottaa sopii ja kai niillä vähän vauhtiakin oli olevinansa :)
Väkeä oli tosiaan reilusti, vaikka oli maanantaipäivä.
Turva-auto keräsi letkan kokoon tasaisin väliajoin, mutta oikein kunnon kolaria emme päässeet näkemään...pieniä seinäkosketuksia vain.
Isommaailman meiningillä...
Katsomon alla myytiin kaikkia hyvei herkkui.
Nascaarien järjettömien liikenneruuhkien (koska pitäähän kaikkien mennä omilla pick-upeillaan kisoihin...niinkuin mekin mentiin) jälkeen pääsimme kruisailemaan 66:sta pitkin ja sieltä tuli vastaan tuollainen "hyvin säilynyt" Texacon huoltoasema, joka nykyään toimii pysähdyspaikkana/museona. Harmi vaan että paikka oli jo kiinni.
Poikkesimme myös Pontiacin kylässä, mutta siellä oli kaikki paikat jo kiinni...niin Route66-museo, kuin Pontiac-museokin.
Jotain oheiskrääsää olisi voinut vaikka ostaakin, mutta eiköhän noita puljuja vielä vastaan tule :)
Pontiacin jälkeen siirryimmekin sitten isommalle tielle ja ajelimme ruokapaikan kautta St. Louisiin. Tästä pitääkin lähteä piakkoin tutustumaan kaupunkiin.
maanantai 19. syyskuuta 2011
Chicagoland
Sunnuntai aloitettiin hotellin kupeessa olevan ravintolan aamiaisella. Pancakesit siirapin ja omena"päällysteen" kera olivat ylimakeita ja ylitäyttäviä. Hinta oli kova, mutta palvelu hyvä.
Noh, Nascariin päästiin, mutta niin oli päässyt sadekin. Sateella noita kisoja ei ajeta. Kyllä siellä kova yritys oli kuivata rataa, mutta minkäs teet kun taivaalta sataa koko ajan lisää. Oheis-systeemit ja fanikamojen myynti tuntui olevan aika suurta noissa kahinoissa.
Kai tämäkin pitäisi tunnistaa, muttei pysty. Jotain sillä puidaan, olisko maissia ?
Tässä Casessa on tuplapöytä ja tuplapyörät, luulis tapahtuvan.
Nascar-kastumisen jälkeen suunnaksi otettiin Chicago, mutta päätettiin ajella vähän eri reittiä kuin tullessa, eli ajeltiin tietä 45. Tien varrella oli uskomattoman paljon kauppoja ja ruokapaikkoja, jotka olivat kaikki aivan täynnä porukkaa!
Yhden ruokapaikan jonojen toteamisen jälkeen poikkesimme vieressä olevassa elektroniikkaliikkeessä ja sieltähän se meitin kamera löytyi. Niin paljoa maan tavat eivät ole tulleet tutuiksi, että hinnan pompsahtaminen 330->360 maksun yhteydessä oli olevinaan jonkinmoinen yllätys...Senverran oli pettymyksiä pohjalla (auto + nascar + sade + armoton nälkä) että kamera jäi ostamatta, nimittäin noiden verojen jälkeen hintaero Suomeen oli enää muutamia kymppejä ja tuossahan tulisi mukana jenkkilaturi (vaikka usb-lävestä ladataankin).
Pienen ajelun jälkeen löysimmekin sitten ruokapaikan, jossa ei ollut yhtään jonoja. Kaiken krääsän syömisen jälkeen päätimme ottaa salaatit, joissa olikin syömistä riittävästi.
Eipä aamiaisella vielä tullut ajatelleeksi, että miten päivä tästä eteenpäin vastustaa.
Kympin aikoihin aamupäivällä menimme hakemaan vuokra-autoa ja autoluokaksi oli valittu "full size", koska halusimme tehdä ajelumme amerikkalaisen isosti. Noh, pettymys oli melkoinen kun autoksi paljastui Toyota Camry...arrrgggh!
Onhan se full-size ja onhan se iso, mutta kyllä toitsuilla on ajeltu jo kotona ihan tarpeeksi. Pienen väännön jälkeen auto saatiin vaihdettua Chevrolet Malibuun, joka on pienempi ja paskempi...mutta sentään jenkki :)
Noh, Nascariin päästiin, mutta niin oli päässyt sadekin. Sateella noita kisoja ei ajeta. Kyllä siellä kova yritys oli kuivata rataa, mutta minkäs teet kun taivaalta sataa koko ajan lisää. Oheis-systeemit ja fanikamojen myynti tuntui olevan aika suurta noissa kahinoissa.
Kai tämäkin pitäisi tunnistaa, muttei pysty. Jotain sillä puidaan, olisko maissia ?
Tässä Casessa on tuplapöytä ja tuplapyörät, luulis tapahtuvan.
Nascar-kastumisen jälkeen suunnaksi otettiin Chicago, mutta päätettiin ajella vähän eri reittiä kuin tullessa, eli ajeltiin tietä 45. Tien varrella oli uskomattoman paljon kauppoja ja ruokapaikkoja, jotka olivat kaikki aivan täynnä porukkaa!
Yhden ruokapaikan jonojen toteamisen jälkeen poikkesimme vieressä olevassa elektroniikkaliikkeessä ja sieltähän se meitin kamera löytyi. Niin paljoa maan tavat eivät ole tulleet tutuiksi, että hinnan pompsahtaminen 330->360 maksun yhteydessä oli olevinaan jonkinmoinen yllätys...Senverran oli pettymyksiä pohjalla (auto + nascar + sade + armoton nälkä) että kamera jäi ostamatta, nimittäin noiden verojen jälkeen hintaero Suomeen oli enää muutamia kymppejä ja tuossahan tulisi mukana jenkkilaturi (vaikka usb-lävestä ladataankin).
Pienen ajelun jälkeen löysimmekin sitten ruokapaikan, jossa ei ollut yhtään jonoja. Kaiken krääsän syömisen jälkeen päätimme ottaa salaatit, joissa olikin syömistä riittävästi.
Chicagoon päästyämme tankkasimme auton, jos sen vaikka vielä tänään (maanantai) saisi vaihdettua johonkin enemmän jenkkilinttaan...olis nyt edes takaveto ja koneessa enemmän kuin 4 mukia.
Sitten onkin luvassa tälle päivälle siirretyt Nascar-ajot ja siirtyminen St. Louisiin. Siellä ollaan kaksi yötä.
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
CHICAGO - osa 1
Koska sisäisen kellon siirto Chicagon aikaan ei vielä ekana iltana/yönä onnistunut, olimme virkeästi hereillä jo aamuviiden aikoihin ja kaupungillakin tallustelemassa seitsemältä (Suomessa kello tuohon aikaan oli jo 15, joten jos siihen vertaa, niin erityisen aamuvirkkuja emme olleet).
Saimmepahan aivan rauhassa ihailla Millenium-puistosta löytyvää 110-tonnia painavaa "papua", joka makeasti heijasteli kaupungin siluettia pintaansa:
Yhdeksältä olimme jokiristeilylaivassa valmiina 1,5 h arkkitehtuurikierrokselle. Risteilyn aikana saatiin iso pläjäys tietoa kaupungin pilvenpiirtäjistä ja saatiin tietenkin samalla ihailla niitä niskat kenossa ja kamera räpsyen.
Risteilyn jälkeen vuorossa oli innolla odotettua shoppailua, ostoslistalla oli mm. farkut ja kamera. Löysimme tiemme kaupungin suurimpaan tavarataloon, Macy's, joka - ei kovin yllättäen - osoittautui lähinnä paikalliseksi Stockmanniksi, sillä erotuksella tosin, ettemme löytäneet koko paikasta elektroniikkaosastoa. Voimatkin alkoi kesken shoppailun hiipua ja niinpä päädyimme tankkaukseen Italian Village-ravintolassa. Cannelonit ja lihapullat olivat parasta pitkään, pitkään aikaan syötyä. Lounaan jälkeen kameran etsintä jatkui, mutta liikuimme kaiketi aivan väärässä osaa kaupunkia, koska yhtäkään alan liikettä ei tullut vastaan - tai no, tuli yksi, mutta siellä oli tarjolla jopa n. 5 kameraa eikä yksikään sattumalta juuri etsimämme.
Buckingham Fountain tuli myös ihailtua kamerakaupan etsimisen lomassa. Täyden työpäivän tehneenä (siltä se lopulta tuntui) palasimme hotelliimme iltapäivällä neljän aikoihin ja lyhyiksi aiotut päiväunet venyivät iltaysiin asti.
(17.9. klo 23:30 Chicagon aikaa)
Saimmepahan aivan rauhassa ihailla Millenium-puistosta löytyvää 110-tonnia painavaa "papua", joka makeasti heijasteli kaupungin siluettia pintaansa:
Yhdeksältä olimme jokiristeilylaivassa valmiina 1,5 h arkkitehtuurikierrokselle. Risteilyn aikana saatiin iso pläjäys tietoa kaupungin pilvenpiirtäjistä ja saatiin tietenkin samalla ihailla niitä niskat kenossa ja kamera räpsyen.
Risteilyn jälkeen vuorossa oli innolla odotettua shoppailua, ostoslistalla oli mm. farkut ja kamera. Löysimme tiemme kaupungin suurimpaan tavarataloon, Macy's, joka - ei kovin yllättäen - osoittautui lähinnä paikalliseksi Stockmanniksi, sillä erotuksella tosin, ettemme löytäneet koko paikasta elektroniikkaosastoa. Voimatkin alkoi kesken shoppailun hiipua ja niinpä päädyimme tankkaukseen Italian Village-ravintolassa. Cannelonit ja lihapullat olivat parasta pitkään, pitkään aikaan syötyä. Lounaan jälkeen kameran etsintä jatkui, mutta liikuimme kaiketi aivan väärässä osaa kaupunkia, koska yhtäkään alan liikettä ei tullut vastaan - tai no, tuli yksi, mutta siellä oli tarjolla jopa n. 5 kameraa eikä yksikään sattumalta juuri etsimämme.
Buckingham Fountain tuli myös ihailtua kamerakaupan etsimisen lomassa. Täyden työpäivän tehneenä (siltä se lopulta tuntui) palasimme hotelliimme iltapäivällä neljän aikoihin ja lyhyiksi aiotut päiväunet venyivät iltaysiin asti.
(17.9. klo 23:30 Chicagon aikaa)
Helsinki-Chicago
Perillä ollaan! Kaupungista ei tosin vielä ole nähty kuin ohivilahtavat maisemat junan ikkunasta sekä parin korttelin pätkä keskustaa (Loop-aluetta), jonka kävelimme pysäkiltä hotellille. Nyt kirjoittelun aikaan on varhainen lauantaiaamu 17.9. (n. klo 6 paikallista aikaa).
HELSINKI-VANTAA
Amerikkalainen turvaintoilu iski vastaan jo Helsinki-Vantaan lentokentällä ennen check-in-tiskiä American Airlinesin (AA) turvallisuushenkilöstön haastattelulla. Laukkujen pakkaamisesta ja säilytyspaikoista pakkaamisen jälkeen kyseltiin, samoin kuin elektronisista laitteista, niiden iät ja hankintapaikat. Check-in-tiskillä meille kerrottiin, että kone on ylibuukattu ja jos haluaisimme siirtää lähtöä huomiselle, niin saisimme AA:lta 800 dollarin voucherin, majoituksen seuraavaksi yöksi lentokentän Hiltonissa ja lauantain lennolla matkaisimme business-luokassa. Vaikka meillä perillä onkin kolme viikkoa aikaa (mistä syystä johtuen varmaankin arvelivat, että olisimme hyvin voineet siirtää lähtöämme päivällä), niin Chicagoon on
minuuttiaikataulussamme varattu rajalliset kaksi kokonaista päivää, joista lähdön siirto päivällä olisi syönyt toisen (ja toinen muutenkin kuluu Nascar-kisoissa), eikä toisaalta Chicagon hotellia olisi niin viime tingassa enää voinut perua joutumatta maksamaan yötä kuitenkin. Niinpä kieltäydyimme tarjouksesta - ja toiseen kertaan vielä lähtöportillakin, josta meitä oikein kuulutettiin nimellä (luulimme jo olevamme myöhässä sen takia).
LENTO
Vähän jännitti, oliko meillä ylibuukkauksen takia paikkoja koneessa ollenkaan, kun meitä niin kovasti yritettiin saada jäämään lennolta pois. Paikat kuitenkin löytyivät koneen takaosasta ja lentomatka sujui niin hyvin kuin 9 tunnin lentomatka economy-luokassa voi sujua. Ilmastointi koneessa toimi hiukan yli-viileällä, joten peitot olivat tarpeen, vaikka ei nukuttukaan. Ruokatarjoiluja ei voi moittia, pinaattipasta oli maistuvaa, vaikka hetken harmittikin, kun toinen ruokavaihtoehto (chicken jotain) loppui juuri meitä edeltävällä penkkirivillä. Lennon loppupuolella tarjottu pizza oli myös mukava iltapala.
CHICAGO O'HARE
Chicagon lentokentälle O'Hareen saavuimme 15 minuuttia aikataulua edellä. Passintarkastus- ym. rajamuodollisuudet ahdistivat jo etukäteen koneessa nähdyn opasfilmin perusteella. Passintarkastukseen saikin odotella pitkässä jonossa n. 20-30 minuuttia, mutta itse tarkastus sujui jouhevasti. Passintarkastaja taisi sulaa heti, kun kerroin matkan tarkoitukseksi häämatkan. Ihmetteli vain, missä puoliso on ja käski sitten pyytää punaisen viivan takana vuoroaan odottaneen puolison samaan aikaan paikalle. Kun sormenjäljet ja valokuvat oli saatu otettua, virkailija toivotti meille hyvää häämatkaa. Laukut löytyivät hihnalta samantien ja tullitarkastuksesta puolestaan selvittiin tulli-ilmoituslappusen antamisella ilman sen kummempia tarkastuksia.
Siirryimme lentokentällä junalla terminaaliin 3 ja siellä puolestaan Blue line-linjan junaan, jolla pääsi Chicagon
keskustaan.
HOTELLILLE
Junamatka keskustaan kesti puolisen tuntia. Matkanjohtaja Jane oli etukäteen varautunut vain taksimatkaan eikä siten sen kummemmin tutkinut, kuinka julkisilla pääsisi hotellille. Siihen nähden löysimme hotellille julkisilla vallan loistavasti: jäimme pois oikealla pysäkillä Loopissa ja päästyämme juna-asemalta maanpinnalle kohdalle osui avulias paikallinen, joka puhelimestaan surffaili meille reitin hotellille. Hotellille oli kävelymatkaa muutaman korttelin verran. Saapuessamme hotellille (Hotelli Monaco) oli sen aulassa melkoinen vilske, mikä selittyi vastaanottotiskillä sillä, että siellä oli juuri menossa jokapäiväinen ilmainen viinitarjoilu (klo 17-18). Suomen aikaa kello oli aamukaksi, joten meitä ei viinitarjoilut paljonkaan jaksaneet kiinnostaa, vaan siirryimme saman tien huoneeseemme ja nukkumaan. Alunperin oli suunniteltu, että olisi saatu venytettyä iltaa, niin että olisimme paremmin päässeet paikalliseen aikaan, mutta vähäuninen viikko vaati veronsa.
HELSINKI-VANTAA
Amerikkalainen turvaintoilu iski vastaan jo Helsinki-Vantaan lentokentällä ennen check-in-tiskiä American Airlinesin (AA) turvallisuushenkilöstön haastattelulla. Laukkujen pakkaamisesta ja säilytyspaikoista pakkaamisen jälkeen kyseltiin, samoin kuin elektronisista laitteista, niiden iät ja hankintapaikat. Check-in-tiskillä meille kerrottiin, että kone on ylibuukattu ja jos haluaisimme siirtää lähtöä huomiselle, niin saisimme AA:lta 800 dollarin voucherin, majoituksen seuraavaksi yöksi lentokentän Hiltonissa ja lauantain lennolla matkaisimme business-luokassa. Vaikka meillä perillä onkin kolme viikkoa aikaa (mistä syystä johtuen varmaankin arvelivat, että olisimme hyvin voineet siirtää lähtöämme päivällä), niin Chicagoon on
minuuttiaikataulussamme varattu rajalliset kaksi kokonaista päivää, joista lähdön siirto päivällä olisi syönyt toisen (ja toinen muutenkin kuluu Nascar-kisoissa), eikä toisaalta Chicagon hotellia olisi niin viime tingassa enää voinut perua joutumatta maksamaan yötä kuitenkin. Niinpä kieltäydyimme tarjouksesta - ja toiseen kertaan vielä lähtöportillakin, josta meitä oikein kuulutettiin nimellä (luulimme jo olevamme myöhässä sen takia).
LENTO
Vähän jännitti, oliko meillä ylibuukkauksen takia paikkoja koneessa ollenkaan, kun meitä niin kovasti yritettiin saada jäämään lennolta pois. Paikat kuitenkin löytyivät koneen takaosasta ja lentomatka sujui niin hyvin kuin 9 tunnin lentomatka economy-luokassa voi sujua. Ilmastointi koneessa toimi hiukan yli-viileällä, joten peitot olivat tarpeen, vaikka ei nukuttukaan. Ruokatarjoiluja ei voi moittia, pinaattipasta oli maistuvaa, vaikka hetken harmittikin, kun toinen ruokavaihtoehto (chicken jotain) loppui juuri meitä edeltävällä penkkirivillä. Lennon loppupuolella tarjottu pizza oli myös mukava iltapala.
CHICAGO O'HARE
Chicagon lentokentälle O'Hareen saavuimme 15 minuuttia aikataulua edellä. Passintarkastus- ym. rajamuodollisuudet ahdistivat jo etukäteen koneessa nähdyn opasfilmin perusteella. Passintarkastukseen saikin odotella pitkässä jonossa n. 20-30 minuuttia, mutta itse tarkastus sujui jouhevasti. Passintarkastaja taisi sulaa heti, kun kerroin matkan tarkoitukseksi häämatkan. Ihmetteli vain, missä puoliso on ja käski sitten pyytää punaisen viivan takana vuoroaan odottaneen puolison samaan aikaan paikalle. Kun sormenjäljet ja valokuvat oli saatu otettua, virkailija toivotti meille hyvää häämatkaa. Laukut löytyivät hihnalta samantien ja tullitarkastuksesta puolestaan selvittiin tulli-ilmoituslappusen antamisella ilman sen kummempia tarkastuksia.
Siirryimme lentokentällä junalla terminaaliin 3 ja siellä puolestaan Blue line-linjan junaan, jolla pääsi Chicagon
keskustaan.
HOTELLILLE
Junamatka keskustaan kesti puolisen tuntia. Matkanjohtaja Jane oli etukäteen varautunut vain taksimatkaan eikä siten sen kummemmin tutkinut, kuinka julkisilla pääsisi hotellille. Siihen nähden löysimme hotellille julkisilla vallan loistavasti: jäimme pois oikealla pysäkillä Loopissa ja päästyämme juna-asemalta maanpinnalle kohdalle osui avulias paikallinen, joka puhelimestaan surffaili meille reitin hotellille. Hotellille oli kävelymatkaa muutaman korttelin verran. Saapuessamme hotellille (Hotelli Monaco) oli sen aulassa melkoinen vilske, mikä selittyi vastaanottotiskillä sillä, että siellä oli juuri menossa jokapäiväinen ilmainen viinitarjoilu (klo 17-18). Suomen aikaa kello oli aamukaksi, joten meitä ei viinitarjoilut paljonkaan jaksaneet kiinnostaa, vaan siirryimme saman tien huoneeseemme ja nukkumaan. Alunperin oli suunniteltu, että olisi saatu venytettyä iltaa, niin että olisimme paremmin päässeet paikalliseen aikaan, mutta vähäuninen viikko vaati veronsa.
maanantai 12. syyskuuta 2011
Lähestyy
Matkalle lähtö lähestyy hurjaa vauhtia, mutta matkakuume on ollut viimeisen viikon ajan nollissa ja jopa miinuksen puolella, lähipiirissä sattuneen pahan tapaturman vuoksi. Potilaan hoito kuitenkin etenee ripeästi ja kuntokin kohenee pikkuhiljaa, joten emme joudu lähtemään ihan pahimman kriisin keskeltä. Toivottavasti löydämme hänelle reissusta hyviä tuliaisia.
Onneksi kaikki hotellivaraukset oli tehty hyvissä ajoin, joten nyt on voinut edetä ja elää automaattimoodissa.
Edellisen päivityksen jälkeen on sentään sen verran edistytty, että saatiin varattua Nascar-kisaliput sunnuntaille. Lauantaiaamuun olisin varannut liput jokiristeilylle, mutta alkoi tympiä Ticketmasterin lipputoimitusvaihtoehdot (printtilippu saatavilla vain USA:ssa asuville) ja lisädollarit toimitusmaksuista, joten totesin, että ostamme liput vasta paikan päällä ja kärsimme sitten, mikäli risteily onkin täynnä. Klo 10 lähtö olikin jo täyteen buukattu, mutta aiemmissa (klo 9 ja 9:30) lähdössä oli vielä hyvin tilaa. Oletan, että heräämme lauantaina kerrankin ajoissa ja aikaisin, onhan kello kuitenkin 8 tuntia Suomen aikaa jäljessä Chicagossa ja tuskinpa aikaeroon sopeutuu ihan yhdessä yössä.
Onneksi kaikki hotellivaraukset oli tehty hyvissä ajoin, joten nyt on voinut edetä ja elää automaattimoodissa.
Edellisen päivityksen jälkeen on sentään sen verran edistytty, että saatiin varattua Nascar-kisaliput sunnuntaille. Lauantaiaamuun olisin varannut liput jokiristeilylle, mutta alkoi tympiä Ticketmasterin lipputoimitusvaihtoehdot (printtilippu saatavilla vain USA:ssa asuville) ja lisädollarit toimitusmaksuista, joten totesin, että ostamme liput vasta paikan päällä ja kärsimme sitten, mikäli risteily onkin täynnä. Klo 10 lähtö olikin jo täyteen buukattu, mutta aiemmissa (klo 9 ja 9:30) lähdössä oli vielä hyvin tilaa. Oletan, että heräämme lauantaina kerrankin ajoissa ja aikaisin, onhan kello kuitenkin 8 tuntia Suomen aikaa jäljessä Chicagossa ja tuskinpa aikaeroon sopeutuu ihan yhdessä yössä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)