Grand Canyon

Tänään oli vuorossa matkamme lyhin päiväetappi eli vain reilut 160 mailia Holbrookista Grand Canyonille. Wigwamissa nukutti ihan hyvin, vaikka vieressä menikin ahkerasti liikennöity junarata ja jokunen juna huudatti pillejään yölläkin.

Yömajamme

Matka sujui pääasiassa pitkin moottoritietä, joka on syönyt alleen vanhan Route 66:n. Poikkesimme meteoriittikraaterille, mutta käännyimme sen porteilta takaisin, kun tuli odottamaton antipatia kaikesta mahdollisesta maksamista vastaan. Olisihan se ollut iso monttu maassa, mutta $15/hlö jäi tällä kertaa maksamatta.
Flagstaffin kaupungista valitsimme itäisen reitin kanjonille ja teimme siellä vielä lisäkierroksen Sunset-kraaterille, joka oli vanhan tulivuoren jäännökset. Siellä teimme lomamme toistaiseksi mahtavimman liikuntasuorituksen eli 1,5 mailin mittaisen "rankan" vaelluksen. Ottipas sekin voimille. :)

Toiveissa oli löytää ruokapaikka ennen kanjoninäkymiä, mutta huonolta alkoi näyttää, kun kovasti odotettu Cameronin "kaupunki" osoittautui vain pahaiseksi risteykseksi, jossa oli pari huoltamoa eikä kummassakaan ruokatarjoilua. Kanjonin ensimmäiseen näköalapaikkaan päästyämme löytyi onneksi kauppa, josta sai ostaa pientä purtavaa, niin ettemme joutuneet ihailemaan mahtavia maisemia tyhjin vatsoin (ja kiukkuisina).

Grand Canyonin maisemat olivat kyllä juuri niin upeat kuin etukäteen oli osannut odottaa - ja sitten vielä upeammat. Ohessa muutama kuva sadoista ottamistamme. Ajoimme kanjonin eteläreunan itäiseltä sisäänkäynniltä eteläiselle n. 20 mailin matkan. Tällä matkalla näköalapaikkoja oli sen verran runsaasti, että autosta ylös nouseminenkin alkoi tuntua työltä. Mutta näkymät korvasivat kyllä vaivan. :)

Auringonlaskun jälkeen suuntasimme hotelliimme läheiseen Tusayanin kylään. Olen hotellivarauksiin tyrkännyt tietoa "honeymoonista" siinä toivossa, että siitä jotain kivaa extraa saisi, mutta tämä hotelli oli ensimmäinen: huoneessa odotti kuohuviinipullo jäissä. Kruunasi hienosti upean päivän!

25 dollarin autokohtainen pääsymaksu Grand Canyonin kansallispuistoon olisi voimassa viikon ajan, mutta meillä matka jatkuu jo huomenna kohti Las Vegasia. Siellä odottaakin sääennusteen mukaan 99 Fahrenheitin lämpötila eli n. 37 celsiusastetta... Olemme muuten jo länsirannikon ajassa eli 10 tuntia Suomen aikaa jäljessä, kelloja siirrettiin tunti taaksepäin saavuttaessa New Mexicoon ja uudemman kerran jo eilen - tosin me vasta tänään, kun emme eilen tajunneet aikavyöhykkeen vaihtumista. Aamuvirkeys on näistä kellonsiirtoavuista huolimatta aika lailla jo historiaa, sen verran hyvin ollaan sopeuduttu.

Kohti tiipiitä

Tiistai alkoi hotellin maittavalla aamupalalla (vaikka henkilökunta vähän sekoilikin pöytien kanssa).
Suunnaksi otimme eilen korkatun Unserin kilpa-autoilumuseon. Ja nähtävää riitti :)

Jane tosi innoissaan...

Tällä "ylivuotisella" autolla Al Unser Sr. voitti Indy 500 -kisan -87 ja itseasiassa kuskikin alkoi tuolloin olla jo ylivuotinen, mutta hanskalla näköjään paikattiin homma kotiin.

Vanhoja Pike's Peak -kilpureita. Kyseinen vuori on nimetty Unsereiden vuoreksi...eli kai ne sieltä sitten on voittoja ottanut muutaman enemmän kuin A. Vatanen.

Ilmava turboasennus. Tämä oli siivettömän aikakauden laitteessa, varmasti leppoisaa kyytiä...

Tällä Pensken autolla Al Unser Jr. voitti Indy 500 vuonna -94

Tämä vehje oli harmittavasti pois päältä, mutta tässä olisi saanut survoa vaihteita silmään kilpavaihteistossa. Koppi oli melko täynnä metallisilppua...

Kilpamoottoreita eri aikakausilta

Tämän kuormurin taustalla oli hauska tarina; Al Unser Sr. oli halunnut ostaa tämän jo monen vuoden ajan, käyden silloin-tällöin kyselemässä omistajalta myyntihaluja...ilman tulosta. Noh, ~8v päästä Sr. huomasi, että kyseinen tila on myynnissä isännän kuoltua. No, koko tilanhan siinä joutui ostamaan, jotta halutusta kuormurista tuli oma :)

Komia vanha hutsoni

Museossa oli myös Indy-simulaattori. Pakko oli koittaa ja aiettä-että oli onnettomat säädöt, toisen mutkan jälkeen johdossa ja sitten vaan ruisailtiin maaliin...olis siinä voinut edes jotain "apuja" olla pois päältä.

Kilpurikohellusten jälkeen matka jatkui pitkin vanhaa Routea, jopa niin jääräpäisesti, että löysimme itsemme dead-endistä!

Tuolta me tultiin. Vuokra-auto-ohjeiden mukaisesti sorateitä pitkin, mutta ESP ei sentään ollut päällä...

Tuo pieni kuilu johti meidän motarin toiselle puolelle, jossa sitten jatkoimme matkaamme.

Melkein heti joutui pysäämään ihmettelemään vanhaa käytöstä poistettua siltaa.

Seuraava pysähdys oli Acoma Pueblo, joka on kukkulan päällä oleva inkkarikylä. Sinne ei rotkella päässyt, vaan jouduimme menemään bussilla opastuksen kera.

On niillä inkkareilla komiat näkymät.

Taivas varrjele...

Oppaamme ja kylän ainoa puu.

Inkkarikohellusten jälkeen matka jatkui kuskinvaihdon kera. Ja kyllä vaahtia riitti...

Siinä jäi Porssetkin (ässä-malli) ihmettelemään rotken takavaukeita...

Ja juna

Arizonan puolelle saavuttaessa poikkesimme turisti-infossa ja siellä oli rekkaparkissa maximum overdrivestä tuttu näky, tämä ei sentään alkanut itsekseen kaasuttelemaan....brrrr

Heti piakkoin rajanylityksen jälkeen alkoi aurinkokin mennä maate...

Holbrookiin saavuttuamme pääsimme mekin maate, omaan tiipiihimme :)

Albuquerque

Maanantaipäivän Albuquerquessa aloitimme sivistämällä itseämme Nuclear (ydinvoima-) museossa. Opimme mm. sen, että maailman (tai Yhdysvaltain, täällähän nuo kaksi ovat sama asia) ensimmäinen atomipommikoe tehtiin näillä nurkilla jossain New Mexicon autiomaassa. Kylmän sodan alkusyistä oli myös lyhyt videopätkä. 

Tämän näköinen oli Fat Boy-pommi, joka pudotettiin aikoinaan Nagasakiin:

Varsinaista avaruustekniikkaa nuo ohjukset:

Museon jälkeen suuntasimme ABQ:n vanhaan kaupunkiin, jossa pystyi hyvin kuvittelemaan itsensä pieneen meksikolaiseen kaupunkiin (sillä edulla kuitenkin, että ymmärsi kieltä).

ABQ on ilmeisesti kuumailmapalloilun maailman napa, siksi turistikrääsäkauppakin on niitä pullollaan muodossa jos toisessa. Tulevana viikonloppuna olisi vuosittainen Balloon Fiesta, jonka nyt siis valitettavasti menetämme. Olisi taatusti loistava näky nähdä taivaalla yhtä aikaa satoja, ellei tuhansia kuumailmapalloja, kaiken värisiä ja näköisiä.

Vanhan kaupungin jälkeen etsiskelimme Unserin formula-aiheista museota ja vaikka kartanlukijalla saattoikin olla joku alitajuinen syy olla löytämättä perille, niin kyllä Tomppa-navigaattorillakin aika vaikeuksia oli meidät sinne opastaa, kun sen lopulta otimme avuksi. Ehdimme museoon perille 15 min. ennen sulkemisaikaa eikä museon täti ollut innokas pidentämään aukioloaikaa, joten päätimme jättää museon siltä kertaa väliin ja käydä siellä seuraavana päivänä poistuessamme ABQ:sta.
Tällä harhailureissulla ajelimme Rio Grandenkin yli, joka ei tosin kovin grande ollut tähän aikaan vuodesta, kuivaa maata näkyi enemmän kuin vettä joen pohjalla.

Tässä maisemia Rio Granden toiselta puolelta ABQ:n kaupunkiin. Taustalla näkyvät Sandai-vuoret.

Ehdimme välissä lekotella jonkin aikaa hotellin uima-altaalla ja auringonlaskua ehätimme sitten katselemaan Sandai-vuoren huipulle, jonne pääsi kivalla köysiradalla (Tramway). Kyseinen köysirata on ilmeisesti ollut maailman pisin (2,7 mi eli 4,3 km) ihan viime aikoihin saakka, mutta nyt on Armeniassa vielä pitempi.

Saatiin köysiratamatkan aikana muutamia faktoja maisemien ihailun ohessa. Mm. köysiradan rakentaminen 1960-luvulla maksoi 2 miljoonaa dollaria, vaijerien uusiminen jokunen vuosi sitten maksoi saman 2 milj. dollaria. Armenialaisen köysiradan rakennus oli ilmeisesti maksanut 38 miljoonaa dollaria.

Matka huipulle kesti 15 minuuttia.

Ehdimme juuri sopivasti ihailemaan auringonlaskua.

Vuoren huipulta (n. 10 300 jalan korkeudessa) löytyi High Finance-niminen ravintola, josta nimestään huolimatta löytyi ihan kohtuuhintaistakin iltapalanaposteltavaa.

Paluumatka alas tehtiinkin sitten jo pimeässä ja saatiin ihailla kaupungin valoja: