maanantai 26. syyskuuta 2011

Nyy mehiko

Sunnuntaiaamuna emme jaksaneet/viitsineet syödä aamiaista eilisessä megapihvipaikassa, vaan suuntasimme kohti Amarillon "ydintä". No ydin löytyi, eli Wild Bill -niminen paikka. Ei mitenkään suositeltava paikka, mutta tulipahan käytyä hätistelemässä kärpäsiä ja ihmettelemässä paikallisia HD-miehiä.


Matka ei aamiaisen jälkeen paljoa jatkunut, kun jo joutui pysähtymään. Joku älypää oli haudannut kädiläkkei pellolle :)
Cadillac Ranch siis kyseessä ja aika paljon porukat oli noita aikojen saatossa spreijailleet.


Matka jatkui Route66 Midpoint Cafe:lle ja sieltä onkin sitten 1139 mailia niin Chicagoon kuin Los Angelesiin.



Paikalle osui myös "hieman" maailmaa nähnyt harrikka. Oli muuten käynyt suomessakin, vuonna -98.

Texas jäikin sitten taakse ja siirryttiin New Mexicoon.
Tämän firman jäsenet totesivat, että Tallinnassa on asiakkailla enemmän rahaa...

Seuraava pysäytys oli Santa Rosassa sijaitseva automuseo. Komijasti oli jenkkiautoa näytillä.






Sitten silmään osui tämä iiisoo auto. Ekaksi luulin, että kyseessä on taas joku vanha letukka, jota en vain tunnista. Jotain erittäin häiriintynyttä autossa kyllä oli, kun konekin oli hytin takana noiden sivuläppien alla...

No, paikalla oli auton rakentaja/omistaja ja autohan on omaa sukua tämä!

Auto oli kyllä aivan vimpan päälle raksattu ja mittasuhteetkin toimivat. Auton lava/tekniikka on kotoisin "jostain" Cadillacin isosta pick-upista. Hyttiä on "stretsattu" yli tuplaan normaalista ja takaovet ovat luonnollisesti kaapparimalliset :)
Tekeminen/synnyttäminen kesti kuulemma 5 vuotta. Omistaja sanoi, että joku oli tarjonnut vekottimesta 200 000$, johon hän oli porilaisittain todennut: mennymenee!


Väsäilijällä on paja samalla kylällä kuin tämä museo oli. 4 tai 5 kaveria sillä on töissä ja jatkuvasti jotain väännetään. Tämä El Camino on kans pajan tuotoksia. Ovia on ollut joskus 4 kipaletta. Pirssi oli muuten myynnissä kohtuulliseen 85 000$ hintaan.

Koko matkan tuntui, että tultiin ylämäkeen, kun rotkekin tuntui laiskasti vetävän. Maisemat jylhenivät koko ajan ja aika paljon on vuoristoa näkyvissä täällä Albuqurqueessa [Jane: oli jo aikakin, että tasaiset maisemat saivat vähän vaihtelua, varsinkin Teksasin tasangot olivat tylsää katsottavaa, vaikka välillä näkyikin suuria karjalaumoja]. Hotelli löytyi suht vaivattomasti ja kyseessä on inkkarihenkinen paikka. Ensivaikutelma hotellista on oikein hyvä [Jane: uima-allas ja poreamme rentouttivat mukavasti automatkan päälle, ensi yönä luulisi nukuttavan makoisasti].



 


Näkymä hotellihuoneesta

Huomenna tutustutaan kaupunkiin paremmin.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Tie mulle näytä Amarilloon

Kun aamulla oli taas tankattu mahat täyteen hotelliaamiaisella ja tavarat pakattu autoon, navigaattori pointattiin kohti Amarilloa. Oklahoma City oli muuten hyvin navigaattorivastainen kaupunki: osoitteet paikkoihin oli ilmaistu tyyliin 9910 NW 23rd eikä navigaattori halunnut tunnistaa sellaisia millään. Pienellä kikkailulla sen sitten sai tunnistamaan, mitä haluttiin, mutta kyllä hermot meinasi sitä ennen mennä (tämä siis eilen)...

Eilen löydetty Route 66 Park kuitenkin opasti meidät routelle ja sitä pitkin lähdimme paahtamaan kohti Teksasia. Paahtamista matka päivän mittaan välillä olikin, sillä auton mittari osoitti parhaimmillaan lämpötilaksi 94 F eli 34 celsiusastetta. Ihanan lämmintä! Matka ajettiin tänään pääasiassa moottoritietä pitkin, mutta aina välillä poikkesimme interstatelta alkuperäisen routen perässä pikkukaupunkeihin. Ensimmäinen näistä oli Hydro, jossa tosin heti eksyttiin routelta, mutta löytyi postilaatikko, joten saatiin ensimmäiset (jo Chicagossa kirjoitetut) kortit postiin. Route 66:kin löytyi ja sen varresta vanha Lucille's huoltamo, jonka alkuperäisessä versiossa ei tosin ollut paljon muuta nähtävää kuin bensapumput. Muutaman mailin päästä löytyi siitä uudistettu versio, jossa lounastimme syöden herkulliset salaattiannokset. Olen muuten erittäin tyytyväinen paikalliseen systeemiin, jossa tarjoilija tuo laskun pöytään jo aterian loppupuolella ilman eriksen pyytämistä. Kun joissain paikoissa sen voi vielä maksaa poislähtiessä kassalla, niin ai että, miten ihanan kätevää.


Clintonissa (saanut nimensä jonkun muun Clintonin kuin ex-presidentin mukaan) kävimme Route 66-museossa, joka ihan hienosti esitteli Routen historiaa eri vuosikymmeniltä. 


Huomenna ohitamme Route 66:n puolivälin.
Parikymmentä mailia eteenpäin ja Elk Citystä löytyi seuraava Route 66-museo. Sen vaikuttavinta antia oli jättikokoinen Route 66-merkki tien varressa. Samassa yhteydessä oli myös vanhanajan villin lännen kaupunkiyritelmä ja Pacea kovasti viihdyttänyt Farm and Ranch-museo, josta löytyi vanhoja, kunnostettuja traktoreita ja muuta maajussisälää.



Nuppineulojen perusteella olimme vasta toiset vieraat Suomesta.


Aivan Texasin rajalta löytyi Texalon olemattomiin kuihtunut kaupunki. Kuva kertookin siitä kaiken oleellisen:

Vielä muutama helmi Texasista ennen Amarilloa:







Paikallinen highway patrol-poliisimies pysäytti meidät, kun olimme jatkamassa matkaa maahan upotettujen volkkareiden luota. Hetkisen ehdimme jo huolestua, mutta kaveri halusikin vain kysyä, voisiko mahdollisesti auttaa, kun "you look like you are a bit lost". Ystävällistä palvelua, mutta ajomme mahdollisesta epävarmuudesta huolimatta olimme kutakuinkin kartalla ja oikeassa suunnassa.

Tämän yön majapaikkaamme Big Texan-motelliin saavuimme hyvissä ajoin kuuden tienoilla. Honeymoon suiten romantiikka on varsin teksasilaista comboy-henkeä mm. häränsarvisohvan muodossa:



Sama tyyli jatkuu motellin yhteydessä olevassa ravintolassakin, jossa saa ilmaisen illallisen, jos vain jaksaa syödä sen sisältämän 72 oz. (2,04 kg) painoisen pihvin tunnin sisällä. Yrityksiä voi ilmeisesti seurata netissäkin webbikameran välityksellä (www.bigtexan.com). Tänä iltana yrittäjiä oli muutama, mutta edes ennalta takuuvarmaksi veikkaamamme (arvelimme, että äijä käy viikottain vetämässä ilmaiset pihvit) mieshenkilö ei onnistunut, vaan luovutti n. 10 minuuttia ennen kuin tunti tuli täyteen.



Meidän tilaamat piffit olivat hyviä ja annokset syötävän kokoisia (tai sitten meillä oli nälkä). Huomenna matka jatkuu New Mexicoon, mutta saas nähdä, kuinka hyvin nukuttaa hääsviitissä, joka on ihan I-40:n vieressä, joten liikenteen melua on riittävästi

lauantai 24. syyskuuta 2011

Oklahoma City

Perjantaipäivä meni pääasiassa löhöillessä ja akkuja lataillessa.
Syömässä käytiin hotellin vieressä olevassa Taco Bellissä, jonka ateriat olivat hyviä.

Kuvassa meitin hotelli, Taco Belliltä kuvattuna :)

Kun päästiin liikkeelle, niin kävimme kääntymässä Route66 parkissa, joka oli pikemminkin Oklahoman oma pellehermannipuisto, kuin joku vanhanajan jäänne.

Sitten illalla päästiin Drive-In elokuviin ja gyl oli gomiaa!
Auton lasiin kun antoi liimata radiokanavan mainoksen, niin pääsylipun hintakin puoliintui...eli 3$ / naama. Tuolla hintaa voi katsoa kolme elokuvaa, me ei katsottu kuin ensimmäinen (toistakin aloitettiin, mutta oli huoono), eli Columbiana. Ihan ookoo pätkä ja oli kyllä jotenkin makeaa katsoa elokuvaa rotken tuulilasin läpi. Äänet kuuluivat auton radiosta, joka viritettiin ilmoitetulle taajuudelle. Paikallisista aika suuri osa katseli filmiä pick-upin lavalta viltin alta.

Kuvaruutu oli taattua aaltopeltiä ja ISO :)
Vähän tuo tekniikan potkiminen jäi puolitiehen, kun jäin naapurin kanssa suustani kiinni juttelemaan rotken kulutuksesta (eka tankillinen 9,4 ja toinen 10,2...eli ei mikkään älytön rosvo. Bensa maksaa Oklahomassa about 80 suomen senttiä/litra, kalleimmillaan muualla ollut 90 senttiä) ja Suomen talvesta...

Valomainos oli komia, siinä piti olla tuolla kaverilla vielä sellainen heiluva käsi...mutta liekö lamput palaneet ajan saatossa.

Tänään onkin sitten taas sellainen 400km siirtymä edessä, mutta näillä näkymin päästään järkevään aikaan lähtemään liikkeelle.