Tie mulle näytä Amarilloon

Kun aamulla oli taas tankattu mahat täyteen hotelliaamiaisella ja tavarat pakattu autoon, navigaattori pointattiin kohti Amarilloa. Oklahoma City oli muuten hyvin navigaattorivastainen kaupunki: osoitteet paikkoihin oli ilmaistu tyyliin 9910 NW 23rd eikä navigaattori halunnut tunnistaa sellaisia millään. Pienellä kikkailulla sen sitten sai tunnistamaan, mitä haluttiin, mutta kyllä hermot meinasi sitä ennen mennä (tämä siis eilen)...

Eilen löydetty Route 66 Park kuitenkin opasti meidät routelle ja sitä pitkin lähdimme paahtamaan kohti Teksasia. Paahtamista matka päivän mittaan välillä olikin, sillä auton mittari osoitti parhaimmillaan lämpötilaksi 94 F eli 34 celsiusastetta. Ihanan lämmintä! Matka ajettiin tänään pääasiassa moottoritietä pitkin, mutta aina välillä poikkesimme interstatelta alkuperäisen routen perässä pikkukaupunkeihin. Ensimmäinen näistä oli Hydro, jossa tosin heti eksyttiin routelta, mutta löytyi postilaatikko, joten saatiin ensimmäiset (jo Chicagossa kirjoitetut) kortit postiin. Route 66:kin löytyi ja sen varresta vanha Lucille's huoltamo, jonka alkuperäisessä versiossa ei tosin ollut paljon muuta nähtävää kuin bensapumput. Muutaman mailin päästä löytyi siitä uudistettu versio, jossa lounastimme syöden herkulliset salaattiannokset. Olen muuten erittäin tyytyväinen paikalliseen systeemiin, jossa tarjoilija tuo laskun pöytään jo aterian loppupuolella ilman eriksen pyytämistä. Kun joissain paikoissa sen voi vielä maksaa poislähtiessä kassalla, niin ai että, miten ihanan kätevää.

Clintonissa (saanut nimensä jonkun muun Clintonin kuin ex-presidentin mukaan) kävimme Route 66-museossa, joka ihan hienosti esitteli Routen historiaa eri vuosikymmeniltä. 

Huomenna ohitamme Route 66:n puolivälin.

Parikymmentä mailia eteenpäin ja Elk Citystä löytyi seuraava Route 66-museo. Sen vaikuttavinta antia oli jättikokoinen Route 66-merkki tien varressa. Samassa yhteydessä oli myös vanhanajan villin lännen kaupunkiyritelmä ja Pacea kovasti viihdyttänyt Farm and Ranch-museo, josta löytyi vanhoja, kunnostettuja traktoreita ja muuta maajussisälää.

Nuppineulojen perusteella olimme vasta toiset vieraat Suomesta.

Aivan Texasin rajalta löytyi Texalon olemattomiin kuihtunut kaupunki. Kuva kertookin siitä kaiken oleellisen:

Vielä muutama helmi Texasista ennen Amarilloa:

Paikallinen highway patrol-poliisimies pysäytti meidät, kun olimme jatkamassa matkaa maahan upotettujen volkkareiden luota. Hetkisen ehdimme jo huolestua, mutta kaveri halusikin vain kysyä, voisiko mahdollisesti auttaa, kun "you look like you are a bit lost". Ystävällistä palvelua, mutta ajomme mahdollisesta epävarmuudesta huolimatta olimme kutakuinkin kartalla ja oikeassa suunnassa.

Tämän yön majapaikkaamme Big Texan-motelliin saavuimme hyvissä ajoin kuuden tienoilla. Honeymoon suiten romantiikka on varsin teksasilaista comboy-henkeä mm. häränsarvisohvan muodossa:

Sama tyyli jatkuu motellin yhteydessä olevassa ravintolassakin, jossa saa ilmaisen illallisen, jos vain jaksaa syödä sen sisältämän 72 oz. (2,04 kg) painoisen pihvin tunnin sisällä. Yrityksiä voi ilmeisesti seurata netissäkin webbikameran välityksellä (www.bigtexan.com). Tänä iltana yrittäjiä oli muutama, mutta edes ennalta takuuvarmaksi veikkaamamme (arvelimme, että äijä käy viikottain vetämässä ilmaiset pihvit) mieshenkilö ei onnistunut, vaan luovutti n. 10 minuuttia ennen kuin tunti tuli täyteen.

Meidän tilaamat piffit olivat hyviä ja annokset syötävän kokoisia (tai sitten meillä oli nälkä). Huomenna matka jatkuu New Mexicoon, mutta saas nähdä, kuinka hyvin nukuttaa hääsviitissä, joka on ihan I-40:n vieressä, joten liikenteen melua on riittävästi